 |
Helsingin Sanomat oikeuteen
15.12.2011
Tupoteatterin 30-vuotisjuhlanäytös
02.12.2011
Suomalaisen johtamisen Kiina-ilmiö
16.03.2011
Murtuuko Hesarin "stalinistimafia"?
08.01.2011
Hesarin toimituskulttuuri ei kestä päivänvaloa
19.10.2010
Saarikoski-oikeudenkäynti
19.10.2010
Kiviniemen pääministeriys ottaa Halosta koville
06.09.2010
Saarikoski-prosessi etenee kesähelteelläkin
24.08.2010
Haaste Saska Saarikoskelle
01.07.2010
Saarikoski-haaste
30.06.2010
Ylen Jälkiviisaat vaihtoon!
18.04.2010
Lautaskiista - mitä Halonen keksii seuraavaksi?
04.12.2009
Ahtisaaren lista?
29.11.2009
Avoin kirje: Kerro jo viimeinkin kaikki, Eero Lehti
11.11.2009
Onneton "sisäinen devalvaatio"
21.10.2009
Miksi oikeuskanslerilla on kiire KRP:n tontille?
13.10.2009
Kuka pelastaa kepun?
12.10.2009
Tupon jälkijäristyksiä - AY-liikkeessä aivokuolema?
07.10.2009
Kähärältä ja Lehmuskalliolta "pupu pöksyyn"
26.06.2009
Avoin kirje Mitro Revolle
25.05.2009
Liikasen lamaennuste on luotettavin
12.04.2009
Lumedemokratiaa vantaalaisittain
23.03.2009
Tutkintapyyntö/Saska Snellman
19.11.2008
Mistä viisaus alkaa?
29.06.2008
Halosen kyhätyt selitykset
28.05.2008
Kuka pelastaa Kepun?
17.05.2008
Riskikartoitus hallituksen syntymäpäivänä
20.04.2008
Kyllä tsunami opettaa
18.04.2008
Tempora mutantur ...
08.04.2008
Pyöräilyä ja puutarhan hoitoa 06.04.2008
Unlucky looser 17.03.2008
Tehyn työtaistelua koskeva selvityspyyntö 10.03.2008
Naistenpäivän kunniaksi 08.03.2008
Näin puhui Snellman eli kuka surmasi tykillä hyttysen - ja miksi? 25.02.2008
Muumimaan kekkerit ammuttava alas? 10.12.2007
Näin punakone on meitä simputtanut 15.11.2007
SAK:lla onnistunut vaalimainos 02.03.2007
Hyvinvointipalvelut
21.02.2007
Punakoneen ruoska on puhunut
17.02.2007
Presidentti, on valtiomiestekojen aika
10.02.2007
Punakone pyörittää järjestelmää
01.02.2007
Kaikkihan yrittäjistä tykkäävät
18.01.2007
Yt-myrkyllistä 13.11.2006
Historia toistaa itseään YT-laissa 08.11.2006
On demarien erikoissuojan murtumisen aika 29.10.2006
Minä, Olli ja Tanja ja Pyhä Kolmikanta 23.10.2006
Kolmikannalla on oma lakinsa
06.10.2006
Ihastuminen sekoittaa pään politiikassakin
03.10.2006
Kylmä tasavalta
24.11.2003
Avoin kirje presidentille
06.11.2003
|
|
Saska Saarikoksi ja Esa Mäkinen, Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimies ja toimittaja, ovat jo vastauksissaan kirjani Punakoneen alasajo tuhoamisesta nostamaani kanteeseen tahtomattaan vahvistaneet Martti Valkosen toimituksesta käyttämän stalinistimafia-nimityksen osuvuuden.
Valkosen lisäksi mm. emeritusprofessori Esko Salminen sekä tietokirjailija Sampo Ahto ja viimeksi Lumedemokratian kirjoittajat Taneli Heikka ja Katja Boxberg ovat kertoneet vanhan taistolaisvallan istuvan vielä vahvana varsinkin monien medioiden kulttuuritoimituksissa. Hesarin kulttuuritoimitus on ollut vahvimpia ja viimeisiä linnakkeita. Se on myös maan kannalta selvästi turmiollisin. Tämä on sen viimeinen taisto.
Toimittaja Geo Steniuksen teksti nykymuotoisesta taistolaisuudesta osuu asian ytimeen: "Taistolaisuuden voisi määritellä myös ideologisena käyttäytymisenä, jonka keskeisiä tunnuksia ovat mm. yhden päämäärän yksisilmäinen ajaminen, yksilön oikeuksien halveksiminen, demokraattisen järjestelmän epädemokraattinen soveltaminen, keskustelemattomuus ja mustavalkoinen maailmankuva" (HS 11.11.2010).
Saarikoski sai tekosyyn aloittaa kirjani tuhoamistaistelu siitä, että olin käyttänyt hänestä määritettä "entinen taistolaisnuori". Määritteen soveltuvuutta kysyessäni hänet tunteva esitti vastakysymyksen: "Onkohan edes entinen?"
On ainakin entinen nuori, ja vastauskirjoitukset paljastavat selvästi Steniuksen kriteerien mukaisen ajattelun.
Nämä kriteerit täyttävät ovat hallinneet julkista keskustelua viime vuosikymmenet täysin suvereenisti, kun jälkisuomettumisen taakka on painanut porvarillisesti ajattelevien hartiat lysyyn. Sain tästä järkyttävänkin näytön, kun nykyinen Ruotsin suhdanneinstituutin johtaja Juhana Vartiainen vielä mellasti Suomen talouspoliittisena asiantuntijana.
Vartiainen kertoi taas kerran Kauppalehdessä "totuuksiaan". Mukana oli paljon puppua ja selviä asiavirheitäkin, kuten maininta, että metalli- ja paperiteollisuudessa käytännön palkat ylittävät taulukkopalkat. Kommentoin näitä mm. toteamalla, että paperiteollisuudessa näin ei voi olla, koska siellä ei ole taulukkopalkkojakaan.
Välittömästi lehden ilmestyttyä soitti Vartiaisen isä, nyttemmin edesmennyt valtiotieteen tohtori, VATT:n tutkija ja tietokirjailija Henri J. Vartiainen. Hän onnitteli kirjoituksen johdosta lisäten: "Niille kun ei kukaan uskalla sanoa mitään".
Täsmälleen sama oikeassa olemisen ja itsetietoisuuden uho huokuu myös Saarikoskesta, kun hän esimerkiksi Ylen Pressiklubissa julistaa totuuksiaan.
Tämä ohjelma lienee tarkoitettu oikeasti kriittiseksi, mutta siihen sen vetäjän Ruben Stillerin enempää kuin edeltäjä Timo Harakankaan kyvyt eivät ole riittäneet, vaan siitä on tullut median sisäsiittoisuutta manifestoiva keskinäisen kehun kerho.
Kliimaksinsa se saavutti viime vuonna 12.11.2010 jolloin Janne Virkkunen ja Saska Saarikoski hurskastelivat niin itseensä tyytyväisinä, että sitä ei voinut katsoa tuntematta pahoinvointia.
Stiller on "ratkaissut" ristiriidan karnevalisoimalla ohjelman ja tekeytymällä pelleksi, mitä hän ei oikeasti ole.
Klubin vakiovieraan Voima-lehden Susanna Kuparisen suttuinen ulkoasu tuo mieliin nostalgiset muistot radikaalitoimittajien kulta-ajoilta. Ymmärtää hyvin, että hän tuon tuosta krapsuttelee päätänsä. Hän sopii hyvin Saarikosken aisapariksi.
Tämä joukko on tottunut siihen, että heidän tekstinsä on sellaisenaan kirkasta totuutta, joten perusteluja on turha kysellä. Niitä saa vain haastamalla heidät oikeuteen. Mutta tilanne on heille niin outo uus´, että sielläkin selittelyt ovat kovin huteria ja vastuuta väisteleviä, totuutta kaihtavia.
Mitä tekee Mikael Pentikäinen?
Päätoimittajan vaihdos olisi suorastaan huutanut suursiivousta tässä pesässä, mutta siihen ei taustaltaan kepulaisella Pentikäisellä ole ollut uskallusta. Janne Virkkunen jopa roikkui katkeraan loppuun saakka nimiösivulla takeena sille, että mikään ei muutu.
Kansalaisen Oikeusturvayhdistyksen puheenjohtaja Erkki Vasama pommitti parin vuosikymmenen ajan armottomasti Virkkusta ja Suomen Kuvalehden päätoimittajaa Tapani Ruokasta, että he olisivat käynnistäneet eettisen muutoksen, mikä olisi avannut tulpan myös muun median osalta. Turhaan.
Vasama vaati toistuvasti mm. Vaasan hovioikeuden emeritus presidentin Erkki Rintalan näkemysten esittämistä. Rintala oli jo vuonna 1998 sanonut Ilkassa, että Suomi on kansalaisen oikeusturvan kannalta länsimaiden takarivissä.
Pentikäisen aikana on tapahtunut pieni värähdys sikäli, että 06.08.2010 Hesari julkaisi Rintalan Vieraskynä-kirjoituksen, mutta haastatteluun ei ole ollut uskallusta. Sairaus oli jo sitä ennen murtanut Vasaman voimat.
Kun Virkkunen vuodenvaihteessa poistui lopullisesti nimiösivultakin, kukapa riensikään häntä pyhittämään: Ruokasen johtama Suomen Kuvalehti palkitsi hänet mitalilla sananvapauden puolustamisesta.
Tämä kuvaa paitsi koko median sisäsiittoisuutta myös Hesarin hegemoniaa. Ei tarvitse muuta kuin lukea Valkosen kirja, kun havaitsee, että mitali on suorastaan irvokas.
Virkkunen on ennen kaikkea antanut "stalinistimafialleen" vapaat kädet touhuta mitä tahansa, kuten hän itse askarteli "Lauantaiseurassa" kokoon Tamminiemen pesänjakajia. Vapaasti he ovat voineet myös vaientaa toveripiiriinsä kuulumattomat kirjoittajat.
Uuden Suomen toimituspäällikkö Jukka Knuuti kertoi aikanaan Kaivokselan toimitalossa vierailleelle Tikkurilan Lions-klubille, että he katsovat ensin, mitä mieltä Hesari on asiasta ja ottavat sitten päinvastaisen kannan.
Se ei ollut vitsi mutta ei myöskään kovin itsenäistä toimituspolitiikkaa. Kuitenkin se yhä edelleen johtaisi monissa keskeisissä asioissa oikeaan lopputulokseen. Tarvittaisiin uusi Uusi Suomi.
Monen toimittajan haave on päästä töihin Hesariin, ja kaikki tietävät, että sopimaton teksti katkaisee haaveelta siivet.
Heikki Urmaksen kirjan asiallinen esittely olisi sekä Hesarille että muulle medialle hyvin sopiva stressitesti. Toistaiseksi siitä on selvinnyt kunnialla vain MTV.
Saarikoski poistuu maasta stipendin turvin, mikä on viisaasti tehty. Se tarjoaa mahdollisuuden poistua vähin äänin lopullisesti taka-alalle, mikä olisi merkki alkavista median pitkistä jäähyväisistä muumimaalle. Osa niistä, jotka ovat lopettaneet Hesarin tilauksensa nimenomaan Saarikosken takia, saattaisi palata.
Odotellessa Hesarin olisi syytä tehdä juttu tapauksista, joissa tekstiä on siirtynyt alitajuisesti toiselle kirjoittajalle. Jos kulttuuritoimituksessa ei tunneta asiaa, on varmasti tietävämpiä asiantuntijoita. Lukijoilla on journalistin ohjeiden mukaan oikeus tietää.
Lisätietoja liitteestä ilmenevillä yhteystiedoilla
Liite
Helsingin käräjäoikeudelle
ASIA:Kirjallinen lausuma asiassa L 10/38907 (Parkkinen>
LAUSUMAN ANTAJA: Kauko Parkkinen
OTK, VTM, tietokirjailija
Kauko-Kustannus –nimisen toiminimen omistajana
Lummepolku 2 D, 01300 Vantaa
Puh. (09) 823 7795, Fax (09) 873 2187
Pyydettynä lausuntona otsikkoasiassa esitän kunnioittavasti seuraavan.
Vastaajan vastauksen sisältö
Vastaaja odotetusti kiistää kanteen kokonaisuudessaan ja myös sen eräitä yksityiskohtia, mutta toisaalta ne seikat, joita hän ei kiistä tai väitä, vahvistavat sitä kokonaiskuvaa, jonka olen kanteessani esittänyt.
Vastaaja väittää olleensa tietämätön esimiehensä Saska Saarikosken ja minun välisestäni konfliktista ja sanoo, että Saarikoski ei ollut "aloitteellinen" kirjoitusten laatimisessa.
Sen sijaan hän ei väitä, että Saarikoski ei ollut tietoinen kirjoitusten laatimisesta eikä olisi antanut niitä koskevia esimiesohjeita. Ei voidakaan pitää uskottavana, että "rivitoimittaja" ryhtyisi näin poikkeavaan offensiiviin aivan omin päinsä.
Vastaaja ei myöskään kiistä sitä, että olin jo vuodesta 1981 lähtien ollut lehden toimituksen "mustalla listalla" eli Martti Valkosen sanoin "toveripiiriin kuulumattomaksi" leimautunut, jonka suhteen saattaa tapahtua mitä tahansa, kuten Valkonen sanoo.
Vastaaja ei myöskään kiistä tunteneensa Punakoneen alasajo –kirjaa ja sen jälkisanoja sekä kirjan kustantajaa enempää kuin sen aiheuttamaa ärtymystäkään. Kuten Valkosen kirjasta käy ilmi, lehden toimituskulttuuriin kuuluu "sakinhivutuksen" kaltainen tapa toimia tällaisissa tilanteissa.
Vastaaja ei myöskään esitä mitään tarkentavaa tai uskottavuutta lisäävää tietoa "eräältä lukijalta" saamastaan vihjeestä. Onkin pidettävä ilmeisenä, että "lukija" on saman toimituksen piiristä, ottaen huomioon juuri Valkosen kuvaaman "sisäsiittoisuuden". Muuten tällaista ajallista yhteensattumaa on vaikea ymmärtää. "Lukija" jää yhtä hämäräksi kuin "mies kadulta".
Helsingin Sanomien tavasta toimia suhteessa sellaisiin henkilöihin, jotka eivät kuulu "toveripiiriin", saatiin tuoretta näyttöä kauppatieteen tohtori Heikki Urmaksen muistelmakirjasta "Raadolliset toverit ja vallan väärinkäyttäjät"
Urmaksen väitöskirja vuonna 1975 käsitteli keskitettyä tulopolitiikkaa kriittisesti, mistä syystä hän joutui SDP:n suoranaisen vainon kohteeksi ja Mauno Koiviston aggressioiden maalitauluksi. Kirjassaan Urmas kertoo siitä projektista, jolla Koivisto ja Kalevi Sorsa pyrkivät KGB:n avulla täydelliseen hegemoniaan Suomessa.
Teemat ovat pitkälti samat, joita olen käsitellyt omissa kirjoissani, kuten myös Punakoneen alasajo –kirjassa. Kyseessä ovat siis myös samat HS:n "suojelukohteet", ja sen toimituksen suhtautuminen on täsmälleen sama, kuten Urmaksen kirjasta käy ilmi. Samasta syystä myös Urmas puhuu Helsingin Sanomista "Pravdana. Selvää on, että lehti ei ole esitellyt hänen kirjaansa.
Tämä on sitä lehden toimituskulttuuria, jonka tunteminen on välttämätöntä, jotta voisi ymmärtää vastaajien toimia. Vastustamalla Laitisen ja Valkosen kuulemista todistajina ja myös Valkosen kirjan käyttämistä kirjallisena todisteena vastaaja epäsuorasti myöntää, että lehden toimituskulttuuri ei kestä päivänvaloa.
Vastaaja ei myöskään hyväksy ns. vapaata todistusteoriaa, jonka mukaan oikeuden on kaikki asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen harkittava, mitä asiassa on pidettävä totena. Myös käräjäoikeuden täysilukuisen kokoonpanon vastustaminen pohjautuu samaan motiiviin ja pyrkimykseen estää asian kaikkien ulottuvuuksien huomioon ottaminen.
Nämä vastaajan vaatimukset puhuvat puolestaan ja ovat sinänsä ymmärrettäviä mutta perusteettomia, sillä niiden tarkoituksena on eristää tapahtunut asiayhteydestään ja estää näin kantajaa saamasta oikeudenmukaista kohtelua.
Tässä vastaaja toteuttaa luontevasti samaa periaatetta kuin toimitustyössäkin: Totuuden selville saamista tärkeämpää on, että "väärät" henkilöt ja asiat suljetaan pois.
Tätä on tarkasteltava myös sitä merkitystä vasten, jonka toimittaja Geo Stenius kirjoituksessaan Helsingin Sanomissa 19.11.2010 antaa taistolaisuudelle. Hänen mukaansa "taistolaisuuden voisi määritellä myös ideologisena käyttäytymisenä, jonka keskeisiä tunnuksia ovat muun muassa yhden päämäärän yksisilmäinen ajaminen, yksilön oikeuksien halveksiminen, demokraattisen järjestelmän epädemokraattinen soveltaminen, keskustelemattomuus ja mustavalkoinen maailmankuva".
Nämä ovat samoja tunnusmerkkejä, joiden perusteella minulla oli perusteltu syy käyttää Saarikoskesta häntä raivostuttanutta epiteettiä ja jotka näkyvät Mäkisen esittämissä vaatimuksissakin. Neuvostoliiton diktatuurin hyväksyminen ei ole millään tavalla olennainen kriteeri, kuten Saarikoski on esittänyt.
Samaan ajattelutapaan kuuluu sekin, että vastaaja ei edes yritä perustella ylipaisutteluaan "skandaaliuutisessaan", vaan toteaa vain, että se oli tehty ainoastaan journalistisin perustein ja että se oli osoittautunut oikeaksi.
Oikeaksi osoittautumisella vastaaja viitannee Porman jälkikäteen tapahtuneeseen anteeksipyyntöön. Hänhän oli Mäkisen ottaessa yhteyttä kiistänyt tapahtuneen.
Kun vanha asia asianomaisen kiistämisestä huolimatta julkaistaan poikkeuksellisen näyttävästi ja kirjailijan kuvan kera, se sinänsä kertoo jonkin suuremman päämäärän olleen tavoitteena. Suhtaudutaanhan jopa oikeiden rikollisten kuvien julkaisemiseen nykyisin varsin varauksellisesti.
Kirjoituksen oikeana pitäminen perustuukin vain vastaajien omaan tuomioon. Porma itse kertoo sähköpostiviestissään:
"Jos väitetty plagiointi oli suuri ja tärkeä juttu, niin sen uutisoiminen oli pahasti myöhässä. Suomen Tietotoimiston kautta se levisi koko maahan pieniinkin lehtiin. Koska olen koko työhistoriani ajan työskennellyt pankissa, niin minusta tuntui aika lailla kummalliselta, että olisin lainaillut toisten henkilöiden kuvauksia kaikista yksinkertaisimmista pankin toiminnoista. Kun Esa Mäkinen soitti, kiistin lainausväitteet heti jyrkästi. Tosin olin aivan lopussa. Kun oli näin mahtavat totuudentorvet asialla, katsoin hyvien tapojen vaativan, että pyydän anteeksi mahdollista lainausta Outi Pakkaselta. Helsingin Sanomat ja Suomen Tietotoimisto ovat vaarallinen ase kostonhimoisten ihmisten käsissä. Ne mahdollistavat kansalaisten henkisen teurastuksen."
Porma tietää, mistä puhuu. Maan ylivoimaisesti suurin sanomalehti on todella vaarallinen astalo henkisesti epäkypsän ja epätasapainoisen toimittajan käsissä. Porma joutui Mäkisen kirjoitusten johdosta sietämättömän häiriköinnin kohteeksi, mikä epäilemättä vaikutti anteeksipyyntöön.
Totuutta asiassa ei ole objektiivisesti selvitetty. Tiedetäänhän mm. tapauksista, joissa tekstiä on siirtynyt kirjailijalta toiselle alitajuisesti. On olemassa vain Saarikosken ja Mäkisen oma "totuus".
Mäkinen sanoo jutun otsikossa dekkarikirjailijan "kopioineen" tekstiä toiselta kirjailijalta, mikä tarkoittaa tekstin suoraa siirtämistä sanasta sanaan. Tekstivertailu ei osoita sellaista.
Mäkinen itse ei tunnu lainkaan tajuavan asemaansa ja sitä, millainen ase hänellä on käsisään ja millaisen vastuun se hänelle asettaa. Hän korostaa olevansa yksityishenkilö ja sanoo, ettei "HS:llä, saati vastaajalla yksityishenkilönä" ole "mitään erityistä velvollisuutta toimia kantajan eduksi esimerkiksi esittelemällä kantajan teosta".
Mitään tällaista en ole edellyttänytkään, vaan ainoastaan tasapuolista kohtelua toimittajan ohjeiden mukaisesti, mihin hänellä journalistina on velvollisuus. Journalistin ohjeiden mukaan julkaisua koskevat päätökset on tehtävä journalistisin perustein, jolloin tietokirjan kyseessä ollen sen sisältö on ratkaiseva. Onhan ohjeiden 1. kohdan mukaan lukijoilla oikeus tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Räikeää ja johdonmukaista poikkeamista tästä voidaan pitää syrjintänä, kuten tuonnempana osoitan.
Saarikoski sanoo omassa vastauksessaan olevan luonnollista, että esiteltäviksi valikoituvat "korkeimman kustannuskynnyksen" ylittäneet kirjat, mikä käytännössä tarkoittaa suurten kustantajien teoksia.
Tämä ei kuitenkaan ole toimittajan ohjeiden mukainen kriteeri, sillä yleisesti tiedetään, että suurilla kustantajilla kaupallisuus ja siihen liittyen tekijän tunnettuisuus on usein ensisijainen kriteeri. Muutamia vuosia sitten vastaajien oma toimitus julkaisi korkealaatuisia tietokirjoja kustantavan Kimmo Pietiläisen haastattelun, jossa tämä sanoi, että "suuret kustantajat tekevät roskasta näköislaatua". Hän kirjoitti myös HS:n mielipidesivulla 22.11.09, että "suuret kustannusyhtiöt ovat lopettaneet kaikenlaisen merkittävän kirjallisuuden kustantamisen".
Kuten lausumassani Saarikosken vastauksen johdosta sanoin, palvelukustanteen ja täyskustanteen välisellä erolla ei ole relevanssia asiassa.
Toimittajan ohjeiden 1. kohdan mukaan lukijalla on siis oikeus tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Kirjani sisältää muun ohessa täsmälleen ajantasaisesti kaksi yhteiskunnan kannalta keskeistä tapahtumaa, jotka lukijalla on oikeus tietää ja joita koskevaa tietoa ei tuolloin ollut saatavissa mistään muualta: tupokauden ja SDP:n hallitsevan aseman päättymisen lopullisesti.
Maan suurimman lehden kulttuuritoimituksen toimittajan ja erityisesti sen esimiehen ammattitaitoon kuuluu ja täytyy kuulua, että hän osaa arvioida kirjan arvon sen sisällön perusteella. Myös edellä mainittujen kehitystapahtumien merkitys olisi pitänyt tunnistaa, viimeistään jälkisanojen lukemisen jälkeen. Tämä on mahdollista myös Helsingin Sanomien toimittajan näkökulmasta, kuten lehden poliittisen osaston entisen esimiehen Karolus Kinnusen kirje osoittaa (liite 1, liitetiedosto).
Kinnusta voi sanoa legendaariseksi vanhan polven toimittajaksi, joka suhtautui työhönsä erityisen vakavasti. Hän mm. mursi ns. budjettisalaisuuden ja sai kaksi kertaa Helsingin Sanomien sananvapauspalkinnon, mistä kummankaan vastaajan osalta ei ole tietoa.
Se, että lehden väistyvä päätoimittaja Janne Virkkunen sai Suomen Kuvalehden mitalin sananvapauden puolustamisesta, ei niinkään kerro journalismin laadusta, vaan koko mediamme sisäänlämpiävyydestä ja Helsingin Sanomien kritiikittömästä pokkuroinnista. Se vahvistaa Saarikosken vastauksesta antamassani lausunnossa siteeraamani Aamulehden entisen päätoimittajan Matti Apusen toteamuksen: "Journalisti ei aseta kyseenalaiseksi kollegansa luotettavuutta".
Tähän myös Mäkinen saattoi ehdottomasti luottaa asiasta kirjoittaessaan. Kuinka moni jäljittelijöistä mahtoi tarkistaa tiedon? Ainakaan julkisuudessa ei näkynyt, että yksikään olisi kuullut Pormaa.
Niinpä Mäkisen väite, että asian käsittely muissa medioissa olisi osoittanut sen merkityksen, kertookin vain sen, että hän tekeytyy tietämättömäksi siitä parvi-ilmiöstä, josta mediatutkija Erkki Karvonen on puhunut ja joka ilmenee erityisesti HS:n seurailuna. Tosiasiassa hän kyllä tuntee sen, koska se ilmeisen selvästi oli paisuttelun tarkoituskin. Hän toisin sanoen itse loi kirjoittelullaan asialle merkityksen.
Vastaaja ei esitäkään mitään asiaperustetta sille, miksi tämä vuosien takainen tuntemattoman kirjailijan rikkeeksi väitetty teko olisi ollut niin merkittävä, että se edellytti näin mittavaa uutisointia, vieläpä kuvan kera, vaikka toimittajan ohjeiden 31. kohdan mukaan rikosasiassa tuomitunkaan kuvaa ei tulisi julkaista, jos se asianomaisen asemaan tai tekoon nähden olisi selvästi kohtuutonta. On vaikea kuvitella, milloin se voisi olla vieläkin selvemmin kohtuutonta kuin tässä tapauksessa. Vastaajan mainintaa "neutraalista" kirjoituksesta voikin hyvällä syyllä pitää karkeana pilana.
Vaikka vastaaja korostaakin rooliaan yksityishenkilönä, hän kuitenkin lähettää vastauksensa tiedokseni yhtiön logolla varustetussa kuoressa ja aivan ilmeisesti ainakin pääkohdittain yhtiön lakimiehen laatimana, vaikka tämän nimeä ja allekirjoitusta ei näykään kirjelmässä oikeudenkäymiskaaren edellyttämällä tavalla.
Journalistin ohjeiden 4. kohdan mukaan toimittaja ei saa käyttää asemaansa väärin. Tässä koko interventio perustuu siihen, että vastaajat ovat maan suurimman lehden toimittajia. Tämän asemansa avulla he purkavat omia henkilökohtaisia aggressioitaan,
Esimiehensä tavoin Mäkinenkään ei pysty esittämään mitään muuta uskottavaa syytä käsikirjoitusten romahdukselle heti hänen kirjoitustensa jälkeen kuin juuri tämä negatiivinen julkisuus. Vesikon "pähkäilyt" taantuman vaikutuksista jäävät vaille relevanssia, kuten jo lausumassani Saarikosken vastaukseen esitin. Talouskriisi alkoi vasta syksyllä (Asia käy ilmi kaikella mahdollisella selvyydellä HS:n jutusta 2.1.), eikä ole mitään perusteita olettaa, että talouden taantuma ylipäänsä vaikuttaisi käsikirjoitusten määrään.
Vesikon varovaisuuteen voi pikemminkin olla sama syy kuin siihen kustannuspäällikön ensi reaktioon, että he eivät uskalla kustantaa kirjaa. Taustalla voi olla juuri pelko Helsingin Sanomien "hampaisiin" joutumisesta, mitä hän halusi välttää, koska jatkoi varsin välittömästi kustannustoimintaa toisella firmalla. Sen verran heikkoja taantuman merkkejä oli jo konkurssivaiheessa, että niiden avulla oli helppo johtaa konkurssin syitä kyseleviä harhaan, jos jostakin syystä oli siihen tarve.
Mäkinen ei näytä edes lukeneen tiedokseen saamaansa lausumaa Saarikosken vastauksen johdosta, koska hän jatkaa esimiehensä saivartelua, että kirja oli "myynnissä" Pilot-kustannuksen konkurssin jälkeenkin. Hän ei ilmeisesti ymmärrä, mikä ero on sillä, että kirjaa saattaa jäädä pieni määrä "roikkumaan" joihinkin pisteisiin tai että verkossa on "kaapattuja" tietoja, joista enempää kustantajalla kun tekijälläkään ei ole edes tietoja, ja aktiivisen markkinoinnin välillä. Tämä selittynee sillä, että vastaajien ei tarvitse markkinoida hengentuotteitaan, vaan kaikki teksti, minkä he tuottavat, menee suoraan jakeluun.
Vastaaja ei väitä, että kustantaja olisi markkinoinut kirjaa konkurssin jälkeen tai että sitä olisi markkinoitu millään tavanomaisella markkinointifoorumilla.
Ei ollut kysymys myöskään myynnin tyrehtymisestä, koska kustantaja oli pahasti laiminlyönyt markkinoinnin – ehkä pelkoefektin vuoksi – vaan nimenomaan aktiivisen markkinointikampanjan estymisestä ja sen alustavaan valmisteluun käytetyn rahan menemisestä hukkaan.
On selvää, että pieni kustantamo ei käytä esittämiäni rahamääriä ilman tulossa olevaa suurempaa markkinointiprojektia. Siltä alkoi murentua pohja heti Saarikosken intervention jälkeen, ja se haihtui savuna ilmaan täsmälleen samalla hetkellä, kuin Mäkisen kirjoitukset ilmestyivät. Kustantajan konkurssi oli enää loogisen kehityksen väistämätön lopputulos.
Yhteenvetona Saarikosken ja Mäkisen vastausten jälkeen tapahtuma- ja syyketju voidaan pelkistää seuraavasti.
1. Minuun ja kustantajaan kohdistunut aggressiivinen interventio on myönnettynä riidaton. Vain sen voimakkuuden asteesta on eriäviä käsityksiä.
2. Mäkisen kirjoitusten mittasuhteille ei ole osoitettu journalistisia perusteita eikä aggressiolle muuta kohdetta kuin ensi sijaisesti kirjani ja toissijaisesti kustantajani.
3. Kustantajan saama massiivinen negatiivinen julkisuus on myös riidaton, samoin kuin kustantajan toiminnan tyrehtyminen kohta tämän jälkeen, mille ei ole osoitettu muuta uskottavaa selitystä kuin tämä julkisuus.
4. Tämä vei pohjan markkinointiponnistelujen aktivoimiselta ja sen valmisteluun käytetyiltä kustannuksista.
5. Kustantajan konkurssi on notorinen seikka ja vain lopullinen "niitti" asialle.
Vahingonkorvausvaatimusten perusteet
Käräjäoikeuden pyytämänä lisäselvityksenä vaatimusteni perusteista esitän kunnioittavasti seuraavan.
Materiaalinen vahinko syntyy edellä esitetyn yhteenvedon mukaisesti markkinoinnin valmistelukustannuksista ja otollisen yhteiskunnallisen tilauksen tarjoamien mahdollisuuksien mitätöitymisestä.
Korvausvelvollisuus perustuu suoraan vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §: 1 momentin yleissäännökseen riippumatta siitä, johtuiko kirjan kustantajan konkurssi vastaajan toimista kokonaan tai osittain vai ei, koska suunnitelluilta markkinointitoimilta oli sitä ennen jo joka tapauksessa mennyt pohja. Edellä esitetystä käy mielestäni ilmi, että kyseessä oli vahingoittamistarkoituksessa suoritettu toimi. Kyseisen lainkohdan mukaan tuottamuksellisuuskin riittää.
Myös vastaajan viittaaman mainitun lain 5 luvun 5 §:n tarkoittamat erittäin painavat syyt ovat olemassa, sillä kuten jo Saarikosken haastehakemuksessa mainitsin, vastaajien työnantajan poikkeuksellinen asema Suomessa antaa heidän teoilleen painoarvon, joka on verrattavissa julkisen vallan käyttöön. Monessa tapauksessa vaikutus on jopa suurempi, kuten tässä.
Henkisestä kärsimyksestä vaatimani korvaus perustuu siihen syrjivään toimituspolitiikkaan, josta Valkonen kirjassaan puhuu ja jonka kohteeksi jouduin heti ensimmäisestä kirjastani lähtien ja joka on siitä lähtien jatkunut lähes 30 vuotta. Tulopolitiikan historiaa käsittelevän verkkolehtikolumnini yläotsikko "30 vuoden painajainen" (liite 2, www.openfinland.net/arkisto) tarkoittaakin myös edellä mainitusta syrjinnästä johtuvaa piinaa, joka merkitsi sitä, että ei ollut mahdollisuuksia saada "päälehdessämme" esille niitä näkemyksiä, joiden tiesin yhteiskuntamme ja talouden kannalta olevan välttämättömiä. Kinnusen ja monien muidenkin asiaa ymmärtävien palautteen perusteella tiesin, että syy ei ollut kirjojen sisällössä, vaan nimenomaan siinä, että olin "mustalla listalla".
Tästä tuli epäsuoraa näyttöä myös kiertotietä sikäli, että RUK:n kurssitoverini ja myöhemmin alivuokralaiseni kertoi keskustelustaan erään Helsingin Sanomien toimittajan kanssa, joka tosin juuri sillä hetkellä oli toisen lehden palveluksessa. Hän ihmetteli, kun toimittajankin hallussa olevasta OSuVa–lehdestä, jota julkaisin tuolloin, ei ollut kerrottu mitään ja kysyi, oliko siinä jotakin, mikä ei pitänyt paikkaansa. "Ei, niinhän asiat ovat", oli vastaus, jolloin tuttavani kysyi, miksi siitä ei sitten kirjoiteta. "Siitä ei nyt vain kirjoiteta", oli vastaus.
Tämä on kuvaavaa koko mainitsemaani 30 vuoden jaksoa ajatellen. Perustelematon "siitä ei nyt vain kirjoiteta" on ollut muuri, johon kaikki kirjani ovat törmänneet, vaikka sitä ei muissa yhteyksissä olekaan sanottu ääneen. Palautetta lukuisiin viesteihin voi saada ainoastaan haastamalla asianomaiset oikeuteen. Toimiensa perusteleminen on vastaajille yhtä vieras kuin markkinointikin, mikä näkyy myös vastausten laadussa.
Tämä sisältää täysin samat piinaavat ja ihmisarvoakin loukkaavat elementit kuin eristämällä tapahtuva työpaikkakiusaaminen, vaikka siitä ei olekaan erityissäännöksiä laissa. Laajasti ottaen sitä voidaan pitää myös ihmisoikeusrikkomuksena, sillä kansalaisen perusoikeuksiin kuuluva sananvapaus ei näin pääse toteutumaan. Lehden asema asettaa luonnollisesti erityisvaatimuksensa. Kun kirjan tekijä pidetään pimennossa, pidetään myös lukijat pimennossa.
Tähän eristykseen liittynyt aggressiivinen interventio on hyvinkin rinnastettavissa "sakinhivutukseen", jolloin syntyvä tapahtumaketju täyttää mielestäni kokonaisuutena arvioiden vahingonkorvauslain 6 §:n 1 momentin 4) –kohdan tunnusmerkit.
Vastaajat eivät tosin ole olleet kuin osan tästä 30 vuoden ajasta vastuussa osaston toiminnasta, mutta he ovat jatkaneet sitä entiseen tapaan ja sen lisäksi ylittäneet rajan, joka on tehnyt oikeudellisen puuttumisen toimituksen mielivaltaan mahdolliseksi. Aiemmin asiaan olisi voinut puuttua vain kantelulla Julkisen sanan neuvostoon, mutta se ei olisi maksanut vaivaa, sillä neuvosto ei puutu tämän suuruusluokan asioihin, vaan ainoastaan "kurnii hyttysiä". Sehän on lehtien oma elin. Kuitenkin "journalismin etiikan pitää olla paljon lakia tiukempi", toteaa Aamulehti pääkirjoituksessaan 23.12.2010.
Kirjailija Jorma Ojaharju sanoo tuoreessa kirjassaan "Unholan ulapoilta" toiseen kirjoittajaan viitaten, että "kirjallisuus on pysyvästi yhtä kuin markkinointi Helsingin Sanomissa. Kirja, jonka Hesari jättää esittelemättä, ei siis ole olemassa". Tämä pitää kirjojeni kohdalla kirjaimellisesti paikkansa. Kun ei kirjaa ole olemassa, ei ole myöskään kirjan tekijää.
Psykoanalyytikko ja kirjailija Erich Fromm puhuu vallan käyttöön liittyvästä sadismista ja pitää tämän tyyppistä vallan käyttöä kannibalismin nykyaikaisena muotona. Media voi osoittaa mahtiaan kahdella vaihtoehtoisella tavalla: Se voi hyökätä jonkun henkilön tai yrityksen kimppuun (tässä tapauksessa kustantajani ja syyttömänä Porma) tai se voi vaientaa kirjoittajan. Edellisestä on kirjoitettu useitakin kirjoja, jälkimmäistä vaihtoehtoa ei juuri ole käsitelty. Aivan poikkeuksellista on, että molemmat vaihtoehdot toteutuvat samalla kertaa.
Riippuen siitä, mitä asiassa suullisessa esivalmistelussa tai mahdollisesti pääkäsittelyssä tulee vielä ilmi, pidätän oikeuden vielä harkita, soveltuvatko asiaan rikoslain vahingontekoa koskevat säännökset.
Merkille pantavaa on, että vastaaja ei ole ottanut mitään kantaa sovinnon mahdollisuuteen.
Näyttö
Pidän tärkeänä, että esittämäni näyttö otetaan vastaan ja että asia käsitellään käräjäoikeuden täysilukuisessa kokoonpanossa. Lisäksi haluan vielä jättää suullisessa esivalmistelussa ilmi tulevien seikkojen varaan mahdollisuuden harkita, onko tarpeen kuulla myös Maija Pormaa todistajana.
Vantaalla 28.12.2010
Kauko Parkkinen
OTK, VTM, tietokirjailija
Vantaa
Puh. 09 823 7795
Sähkäposti: Email
|
|
|
