Punapresidentti

Käsijarru päällä

Kesällä vaalit alkoivat lähestyä, mutta vaalitaistelusta ei ollut tietoakaan. Asiat etenivät juuri Halosen toivomalla tavalla, käsijarru päällä.

Matti Vanhanen kertoili toistuvasti, että kyllä kannatusluvut nousevat, kunhan hän pääministerin hommilta ehtii toimeen tarttua. Hän noudatti tiukasti heti sattumapääministerin pallille noustuaan antamaansa julistusta, että kepu ei enää haasta ketään, tahtopolitiikan aika on ohi. Haastellaan muuten vain mukavia.

Kokoomuksen Sauli Niinistö kyllä yritti, vähän epätoivoisestikin, mutta surffailu EU:n turvaklausuulien kiemuroissa vaikutti hieman turhauttavalta sekä ehdokkaasta että äänestäjistä. Koko kampanja uhkasi kompastua klausuuleihin.

Melko epämääräinen puhe Natosta saattoi vaikuttaa lopputulokseen jopa ratkaisevasti sikäli, että se pelotti pois osan potentiaalisista äänestäjistä tuomatta juurikaan uusia ääniä. Vasta aivan loppumetreillä se vakiintui muotoon, joka alun alkaen omaksuttuna olisi ilmeisesti tuonut voiton.

Niinistön nimeäminen "työväen presidentiksi" oli tietenkin varsin hämmentävää, kuten oli tarkoituskin. Asia oli ihan hyvä, mutta tölväisy poliittisesti herkkään sanastoon oli vähintäänkin kaksipiippuinen. Monia se ärsytti, jopa loukkasikin. Olisi kannattanut harkita muotoa "työn presidentti".

Eipä Niinistön saldo valtiovarainministerin ajoilta ollut kaksinen, mutta lisääntynyt elämänkokemus ja kokemus uusista tehtävistä, samoin kuin kirjan kirjoittaminen omakätisesti olivat vahvistaneet häntä hämmästyttävässä määrin.

Kirjantekijäthän kirjoittavat kirjoja selvittääkseen asioita itselleen ja siinä sivussa mahdollisille lukijoilleenkin. Siksi he ovatkin kaikki niin viisaita. Näin oli käynyt Niinistöllekin, vaikka Viiden vuoden yksinäisyys ei varsinaisia poliittisia avauksia sisältänytkään. Sitä paitsi se yksinäisyyskin tekee hyvää.

Varsinaisen asiallisen ja vahvan avauksen teki siinä vaiheessa vielä sitoutumattomaksi ehdokkaaksi pyrkinyt Arto Lahti Suomen Kuvalehdessä 05.08.05.

Olimme Arton Lahden kanssa molemmat saaneet aikoinaan 1980-luvun alussa leipämme metalliteollisuudesta, vaikka emme olleetkaan tutustuneet toisiimme, kun olimme siihen aikaan kahdessa eri järjestössä, yhteinen aika jäi melko lyhyeksi. Tämä selvisi minulle vasta vaaleja edeltävänä talvena eräässä seminaarissa.

Arton Lahden kirjoitus liittyy edellä olevaan teemaan varsin läheisesti, vaikka se keskittyykin ennen muuta talouden kriisiin. Kuitenkin ne, kuten kirjoituskin osoittaa, ovat vain saman asian eri puolia.

Artikkeli ansaitsee Arto Lahden luvalla ottaa mukaan sellaisenaan.

+>>

Suomi on potentiaalinen kriisitalous

Tunnettu sosiologi Manuel Castells on käynyt useasti Suomessa kertomassa, että Suomi on globalisaation voittaja. Tuskin on syytä epäillä tunnetun sosiologin vilpittömyyttä, mutta silti meillä on tarvetta rehelliseen ja ymmärrettävään analyysiin, mihin kansakunta on taloudellisesti ja henkisesti matkalla.

Ensin muutamia pohdittavia asioita:

1. Suomessa julkiset menot ovat noin 70 prosenttia verotettavista tuloista, kun ne ovat EU-maissa keskimäärin lähes 50 prosenttia. Silti kuntatalous on lähellä konkurssitilaa ja julkiset peruspalvelut, kuten terveydenhoito ja koulutoimi, ovat romahtamaisillaan.

2. Suomessa kansantaudit ja työuupumus uhkaavat kaataa entistä suuremman osan työkykyisestä väestöstä. Huoltosuhde eli työelämässä olevien ja työelämän ulkopuolella olevien suhdeluku lähestyy katastrofirajaa eli lukua 3.

3. Nuoret ovat vaikeuksissa ammatin ja asunnon suhteen. Keskustan ulkopuolella noin puolet akateemisista jää vaille tutkintoa vastaavaa työtä ja keskuksissa, joissa on työtä tarjolla, asuntojen hinnat ovat kohoamassa pilviin.

4. Suomessa, joka on tietoyhteiskuntakehityksen huipulla, kukoistaa poliittinen virkanimityskulttuuri ja puoluejäsenkirja on laajasti perusteluna nimityksille.

5. Yrittäjyydestä haetaan apua talouden tilaan. Onko tämä politiikka edes rehellistä? Jos todella halutaan yrittäjyyttä, yksinkertainen keino on alentaa julkisia menoja noin 20 miljardilla karsimalla turhaa hallintoa, jolloin yksityisellä sektorilla on varaa ostaa yrittäjien palveluita, eikä julkinen elinkeinotoiminta kilpaile laajasti yksityisen kanssa.

6. Suuret ikäluokat, jotka ovat toimineet talouskasvun moottoreina, eläköityvät lähivuosina, joten julkiseen menotalouteen ja eläkevaroihin kohdistuu huomattavia lisäpaineita.

Suomessa ei nykyisellä euron tasolla ole kuin kaksi globaalisti kilpailukykyistä tuotannontekijää: yrittäjyys ja rahan hinta. Yrittäjyyden varjolla koulutettu henkilö saadaan tekemään ylipitkää päivää kohtuullisen ansion varmistamiseksi. Mutta tuskin tarvitsee olla kovinkaan hyvä ennustaja ennakoidakseen, että rahaunioni kaatuu omaan mahdottomuuteensa, ja silloin korot voivat uudelleen nousta yllättävän nopeasti.

Muutaman vuoden kuluttua Suomi saattaa olla kriisitalous laajemminkin kuin 1990-luvun alussa. Erona on, että nyt valtion ja kuntien massiivinen omaisuus on pääosin myyty.

Suomalainen työ ei enää kilpaile edes vaativien globaalitalouden ammattien kentällä kuten 1990-luvulla. Jopa Suomen ylivoimaisesti parhaan tutkinnon omaavat diplomi-insinöörit ovat vaikeuksissa.

Suomi on hoitamattomien ongelmien luvattu maa. 1990-luvulla noin 70.000 ihmistä ajautui velkavankeuteen. Nämä ihmiset ovat jääneet lähes kaiken valtion ja kuntien sosiaalisen avun ulkopuolelle. Monet heistä ovat sairastuneet ja joidenkin arvioiden mukaan yli 10.000 ihmistä on kuollut oman käden kautta. Kirkkohallituksen katakombi-projekti on ollut niitä harvoja todellisia auttajia meidän yksityisten auttajien ohella.

Moni polttava ongelma on siirretty jonnekin tulevaisuuteen häiritsemästä gallupeja tai politiikan retoriikkaa. Esimerkiksi Suomen historiasta sodanjälkeiseltä ajalta ei uskalleta edes käydä kansalaiskeskustelua. Valtion ja kuntien menokehikkoihin ei demokratia yllä vaan niistä päättää yli hallituskausien noin 90 prosenttisesti pieni joukko virkamiehiä.

Kun Euroopan unioni sekin näyttäytyy retoriikkana ja byrokratiana, voimme kysyä, millä keinoilla olemme varautumassa tulevaisuuden vakaviin haasteisiin.

Myös EU-maat yhteisönä ovat globaalitalouden monilla kovilla areenoilla vakavasti jälkijunassa. EU-maat eivät ole kyenneet luomaan todellista vastapainoa muun muassa Yhdysvaltojen valtavalle kilpailuvoimalle immateriaalisen pääoman, kuten patentti- tai tekijänoikeuden alueella. Yhdysvallat houkuttelee entistä laajemman kyvykkyyksiä yliopistojärjestelmäänsä, ja sillä on toimivat mallit innovaatioiden kanavoimiseksi globaaleiksi kasvuyrityksiksi.

Väkirikkaat globaalitalouden maat, kuten Kiina, Intia ja Brasilia, voivat periaatteessa tarjota yhteensä noin miljardi koulutettua ihmistä nykyisen lisäksi kilpailuun työpaikoista.

Millä keinoilla Suomi Pohjolan perukoilla voi tähän kilpailuun vastata, kun EU-laajeneminen tuo lisää työvoimakilpailua myös Eurooppaan.

Jos nykyinen politiikka julkisten menojen kasvattamisessa vain jatkuu, Suomi on potentiaalinen kriisitalous; kriisi voi laueta monesta syystä ja yllättäen.

+<<

Retoriikalla Lahti tarkoittanee koko lailla samaa kuin Ortega fraseologian herruudella.

Kuulin artikkelista ennen sen julkituloa, kun aiemmin mainittu Antti Järvilehto soitti ja ihmetteli, että jos tämä kirjoitus voidaan ohittaa vaieten, niin huonosti ovat asiat. Sanoin, että Suomessa voidaan mikä tahansa sivuuttaa vaikenemalla. Pääsääntö on, että mitä totuudellisempi asia on, sitä varmemmin siitä vaietaan, koska se on sitä vaarallisempi vallanpitäjille ja heidän lakeijoilleen.

Omasta puolestani yritin vähäiseltä osaltani myötävaikuttaa asian esille saamiseen. Epäilyistä huolimatta Suomen Kuvalehti julkaisi seuraavan kirjoitukseni.

+>>

Visiota, presidenttiehdokkaat!

Professori Arto Lahden perustelut, miksi Suomen talous voi muutaman vuoden kuluttua olla kriisissä, ovat hätkähdyttävät, mm. tieto siitä, että Suomessa julkisten menojen osuus verotettavista tuloista on parikymmentä prosenttiyksikköä suurempi kuin EU-maissa keskimäärin (SK 31/05).

Lahti on presidentiksi pyrkivistä ensimmäisenä ottanut esille tämän kriisiuhan. Se on Natoa tärkeämpi asia, joten toivottavasti muut ehdokkaat seuraavat perässä. Tässä liikutaan myös ideologisella vedenjakajalla, sillä kriisi koskee sitä yhteiskuntaa, jonka pohja luotiin 1970-luvun vasemmistoaallon huumassa. Silloin uskottiin yhteiskunnalla olevan rajattomat voimavarat, ja silloin luotiin myös se poliittinen virkanimityskulttuuri, josta Lahti puhuu.

Erityisesti paperiteollisuudessa ajettiin läpi tiukat työantajan toimintarajoitukset, joihin nyt saatiin pitkän taistelun jälkeen varsin vaatimaton kevennys. Työriita on pieni osa tuon yhteiskuntamallin alasajoprosessissa, minkä poliitikoista näyttää ensimmäisenä oivaltaneen demariministeri(!) Antti Kalliomäki.

Kaikilla presidenttiehdokkailla tulisi olla näkemys siitä, miten potentiaalisesta kriisistä selvitään mahdollisimman pienin vaurioin. Erityinen velvollisuus tähän on Tarja Halosella, joka oli SAK:n lakimiehenä keskeisiä tukihenkilöitä mm. Paperiliiton politiikalle ja joka edellisessä vaalikampanjassaan ilmoitti keskittyvänsä "jakopöytään".

+<<

Halonen on toistuvasti puolustellut korkeaa veroastetta vedoten siihen, mitä korkealla veroasteella saadaan. Mm. maailman terveysjärjestön WHO:n vertailut muiden maiden terveydenhuoltoon ovat kuitenkin antaneet varsin murheellisen tuloksen.

Eero Heinäluoma on puolestaan puolueensa puheenjohtajana ja valtiovarainministerinä eräitä kertoja vakuuttanut, että Suomi ei syö tulevien sukupolvien eväitä. Kuinkahan on?

Tästäkin asiasta on kansainvälisiä vertailuja, jotka ovat kuitenkin Suomessa törmänneet vaikenemisen muuriin. Jo Halosen ensimmäisen kauden alkuvaiheessa heinäkuinen Helsingin Sanomat kuitenkin julkaisi Juuso Salokosken kirjoituksen, jossa hän selosti kahden kansainvälisen huippututkijan vertailututkimusta siitä, missä määrin kukin valtio on siirtänyt kulujaan tulevien sukupolvien verovaroin maksettavaksi. Tässä vertailussa Suomi oli Euroopan hännänhuippuna.

Tutkimus oli julkaistu arvovaltaisessa amerikkalaisessa Foreign Affairs -lehdessä, mutta meillä se sivuutettiin kesäisen kevyesti lukuun ottamatta Osuva-lehteä, joka toi sen esille.

Jos hyvinvointivaltiolla pullistelevat demarit ja heidän hännystelijänsä todella kantaisivat huolta sen tulevaisuudesta, olisi luonnollisesti pitänyt tarkistaa laskelmien paikkansapitävyys, ja nyt tiedot olisi jo pitänyt päivittää. Tosin aivan hiljan myös suomalaistutkijat ovat todenneet, että Suomi ei enää ole aiemmin tarkoitetussa mielessä hyvinvointivaltio.

Kuten arvata saattoi, sama kohtalo oli myös Arto Lahden artikkelilla, kansalaisia ei haluttu häiritä näin vaikeilla asioilla. Hämmästyttävää kyllä, sitä ei halunnut myöskään päähaastajaksi oletetun kokoomuksen lehti Nykypäivä. Seuraavan kirjoituksen pääsy päivänvaloon lehden numerossa 38/05 vaati melko tiukkaa "vääntöä" ja päätoimittajan pätevyyden kyseenalaistamisen. Käsijarru oli edelleen tiukasti päällä.

Takaisin edelliseen lukuun
Siirry seuraavaan lukuun