Punapresidentti

Yhteiskunnalla on meidän omat arvomme

+>>

Ei siinä ehkä oikein jaksa muistaa, että tämä yhteiskunta-niminen hyväntekijä muodostuu yhteisenä tulemana meidän arkisten ihmisten arkisista ominaisuuksista ja arvoista. Sen arvojärjestys muotoutuu meidän arvojemme summana Ja yhteiskunnan nimissä asioita hoitavat ihmisetkin muistuttavat meitä tavallisia ihmisiä pyyteinemme paljon enemmän kuin satujen hyviä kuninkaallisia.

Kun me esimerkiksi moitimme suomalaista yhteiskuntaa lapsivihamieliseksi, niin voisimme vaikkapa peilin ääressä aprikoida, miksi ihmeessä se on sellaiseksi vääntynyt. Me itsehän olemme aina niin tavattoman lapsiystävällisiä ja asetamme heidät aina kärkitiloille, heti vanhusten jälkeen.

Vai asetammeko sittenkin molemmat johonkin jäännöspisteille? Ja samalla jäännöseuroille, ehkä vielä mieluummin mummon markoille.

Millä arvosijalla lapset ovat siinä kiivaassa kilpajuoksussa elintason perässä, jossa olemme kukin niin innolla mukana? Kun tässä juoksussa olemme valmiit jättämään lapset ns. yhteiskunnan hoitoon, voimmeko vaatia, että tämä yhteiskunta asettaa sille vieraat lapset omassa arvojärjestyksessään korkeammalle sijalle?

Ja kun vaadimme yhteiskunnalta rahanarvoisia toimia milloin missäkin asiassa, muistammeko, ettei yhteiskunnalla ole edes omia varoja, vaan ne on ensin otettava veroina meiltä kansalaisilta? Olemmeko valmiit panemaan rahojamme likoon hyvinä pitämiimme asioihin entistä enemmän?

Äiti yhteiskunta

Monille yhteiskunta on suorastaan äiti, joka poistaa huolet ja hoitaa ongelmamme. Sen lapsenuskon varassa on historian saatossa sepitetty satuja ihanneyhteiskunnasta, jotka ovat innoittaneet mitä hurjimpiin seikkailuihin.

Eräs tunnetuimpia esimerkkejä on läheltämme idän suunnalta. Sitä satumaata suuri määrä suomalaisiakin riensi hehkuvin mielin rakentamaan. Hehku kuitenkin sammui ja satu päättyi kestämättä edes prinsessa Ruususen unen vertaa, sataa vuotta.

Mutta satu elää edelleen myös poliittisena voimatekijänä. Äiti-yhteiskunnan nimissä kerrotaan satuja milloin työttömyyden poistamisesta, milloin hoitotakuista ja muista hyvistä asioista, joiden toteuttamiseen emolla ei ole omia resursseja.

Se elää ja voi hyvin sitäkin suuremmalla syyllä, kun hyviin tapoihin ei kuulu tutkia satujen paikkansa pitävyyttä kovin tarkoin. Ei aikuistenkaan satuja saa rikkoa. Ikävää vain on, että tavallisesti herääminen arkipäivään tuntuu sitten sitäkin karummalta.

Ja meissä jokaisessa on yksi kerros lasta, joka väliin kaappaa vallan kokonaan. Englantilainen professori Lynda Gratton puhui hiljan Suomessa mm. siitä, miten vielä suuret ikäluokat haluavat työntekijöinä olla lapsen suhteessa työnantajaansa. Jo seuraava sukupolvi haluaa kuitenkin kahden aikuisen välisen suhteen.

Tämän mukaisesti on äiti yhteiskunta meillekin työlait sommitellut. Se pitää työntekijöitä lapsina, joille ei voi antaa niin vakavaa asiaa kuin omista työehdoistaan sopimista. Gratton sanoi kuitenkin, että parhaiten menestyvät sellaiset työnantajat, jotka kohtelevat työntekijöitään aikuisina. Kaukana kuin satumaa siintää aika, jolloin lakimmekin sen tunnustaisivat.

+<<

Kun kaikki sadut kuitenkin aikanaan päättyvät eivätkä aina onnellisesti, on ainoa keino onnettoman lopun välttämiseksi mahdollisimman avoin kertominen asioista, hämärien nurkkien tuulettaminen. Kyllä aikuisten ihmisten tulee kestää se, ja katsoa toisia silmiin vielä senkin jälkeen.

Aktivismin terrorismiin sekoittaneille eräiden vaihtoehto- tai vastarintajärjestöjen edustajat kertoivat Helsingin Sanomissa 20.5.06 erään tosiasian:

+>>

Kansalaisaktivismi on keskustelevan, kehittyvän ja itsereflektaatioon kykenevän yhteiskunnan perustava osa. Päätöksenteon läpinäkyvyys ja kansanliikkeiden näkemysten vakava huomioon ottaminen on ylilyöntien ja julkiseen tilaan kohdistuvien purkausten parasta ennalta ehkäisyä.

+<<

Rauhatutkija Heikki Luostarinen kertoi pari vuotta aiemmin tv:n Maailmannäyttämöllä, että parhaiten rauhaa edistetään siten, että erilaisten argumenttien sallitaan mahdollisimman vapaasti ottaa mittaa toisistaan.

Meillä tästä tuli suomettumisen aikaan pahaa veneen keikuttelua, ja hyveeksi tuli ajelu käsijarru päällä. Tälle annettiin nimeksi konsensus, jonka sinetin vartijaksi tuli parivaljakko SDP-SAK, mikä ei kuitenkaan estä SAK:ta haukkumasta ja uhkailemasta työnantajia säännöllisin väliajoin ja sillä välilläkin.

Tässä Helsingin Sanomilla on ollut omatekoinen vastuullinen tehtävänsä, mutta makasiinimellakasta ja -palosta sen toimittajat kuitenkin hehkuttivat intomielisesti sanansäiläänsä aitiopaikalla. He eivät ilmeisesti todellakaan tajunneet olevansa lasitalossa, myös kuvaannollisesti. He eivät liene lukeneet lehtensä entisen pääkirjoitustoimittajan Martti Valkosen kirjaa Sananvapaus kauppatavarana.

Heidän mieltään ei näyttänyt painavan, miten röyhkeästi Sanoma Oy oli hankkinut tontin pääkaupunkimme edustavimmalta paikalta ja suhmuroinut siihen vielä kaksi kerrosta lisää yli rakennusoikeuden, niin että talo saatiin nousemaan samaan korkeuteen kuin Postitalo. He olisivat ansainneet muutaman kiven suuntautuvan omaan taloonsa.

Valkosen kirjan jälkeen yhtiö sentään luopui samoilla konsteilla hankkimastaan optiosta viereisen tontin rakentamiseen.

Tai ehkä he sittenkin olivat lukeneet kirjan ja ottaneet opikseen Valkosen kohtalosta: Tällaiset asiat on syytä painaa villaisella ja unohtaa, muuten voi tulla lähtö lasitalosta.

Tämän tulisi olla suomalaisen demokratian keskeinen paikka. Nyt siihen on noussut kansalaisille kuuron voimapolitiikan keskittymä, kun Riitta Uosukainen lisäksi tuhosi puhemiehenä henkireiän eduskuntatalon vieressä mausoleumillaan.

Taannoin eräs arkkitehti kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidesivulla, kuinka keskustan vapaan tilan ja vanhan ympäristön arvoa ei poliittinen "eliitti" taustansa vuoksi voi ymmärtää. Kirjoittaja sijoitti eliitin ansaitusti sitaatteihin.

Ei eduskunnan lisärakennuksenkaan kauheutta voi ymmärtää Imatran tainionkoskelaisen mökkikylän ympyröistä käsin, ei myöskään kalliolaisesta maton rimpsut suoraksi -perspektiivistä.

Ei kansa tiedä, jos ei sille kerrota.

Takaisin edelliseen lukuun
Siirry seuraavaan lukuun