Punapresidentti

Pursuileeko ilo yrityksissämme

Marxin haastaessaan Gratton tuli samalla haastaneeksi Halosen. Mutta mahtoiko hän Suomessa vieraillessaan havaita täällä iloisia yrityksiä? Ovatko niitä ehkä kohdanneet ne tuottavuustutkijat, jotka ovat toistuvasti nostaneet yrityksemme tuottavuusvertailuissa kansainväliselle huipulle, vaikka niiden johtajat edelleen tukeutuvat marxilaisuuden kääntöpuoleen. Hehän puhuvat sujuvasti työntekijöistään työvoimana, Grattonin sanoin hyödykkeenä, käyttötavarana kuin teuraskarjan kauppiaat. Ja käyvät tätä kauppaa tietyin väliajoin tupomarkkinoilla.

Monet näistä työvoimamiehistä muistuttavat aina tuon tuosta, että meidän on "tuotava työvoimaa ulkomailta", jos aiomme pärjätä. Mitähän sillä niin heikkovoimaisella työvoimalla tehdään, ettei se itse edes pääse tulemaan maahamme, vaan se pitää tuoda tänne? Kuljetetaankohan lastiruumassa konteissa vai miten logistiikka toimii?

Ovatko tutkijat löytäneet täältä yhteiskunnan, jossa iloinen hyrinä väreilee ilmapiirissä? Tuskin ovat. Jos he olisivat tarkemmin tutustuneet tilanteeseen eivätkä vain luottaneet asianosaisten omiin raportteihin, he olisivat voineet havaita, miten täällä sekä poliittinen johtojärjestelmä että yritysten johtamiskulttuuri panee ihmisiä entistä tiukempaan pakkopaitaan lähes yhteisin mantroin.

Kilpailukyky on salasana, joka pyhittää minkä tahansa. Siitä on tullut uskonto. Lastenkaan ei enää sallittaisi elää rauhassa lapsuuttaan, vaan heidät tulisi riistää mahdollisimman nuorena työvoimaksi tuotantokoneiston moolokin kitaan. Tehtäköön Grattonin testi: kuka haluaisi näiden työvoima-kannibaalien puheita tarkalla korvalla kuunneltuaan lapsensa heidän käsiinsä?

Puhuminen palvelukyvystä kilpailukyvyn sijaan saattaisi säästää siltäkin älyttömyydeltä, että kilpailukyvyn parantamiseksi karsitaan palvelua!

Takaisin edelliseen lukuun
Siirry seuraavaan lukuun